Taas on vierähtänyt aikaa, luvattoman kauan, viime päivityksessä. Elämässä on tapahtunut paljon ja sitten kuitenkin, ei oikein mitään.

Alan kohta pelottavasti muistuttaa jonkun sortin mummoa?
Tarkoituksena olisi viikonlopun aikana keittää mustikkahilloa.. ja ensi viikolla pitäisi ostaa myös kanttarelleja, ja pakastaa niitä. Sekä, tarkoituksena olisi tehdä ystävälle hänen pyynnöstään villasukat, ja lapaset. Ja ennen kevättä olisi aikaa neuloa kaverin tulevalle lapselle jotain söpöä, vaikkapa sukat.
 Hmm..kuulostikohan toi teksti nyt ihan vajaa 3-kymppisen naisen tektiltä.. ehkä ennemminkin siinä 60 ikävuoden ja kuoleman välillä keikkuvan harmaa hapsisisen mummon..:P

Mutta, sienistä, marjoista ja muista pakastimeen päätyvistä herkuista tulikin mieleeni,  pitää ottaa uudelleen esille H:n kanssa suunittelmamme asia, nimittä, se, että ostaisimme kimppaan pakastimen. Tarkoitus olisi maksaa se puoliksi, mutta pitää sitä minun asunnossani, koska minulla on paremmin tilaa.
 Sekä minulla, että H:lla on molemmilla vain pakastinlokerot jääkaapeissamme, ja valitettavasti olemme molemmat parantumattomia hyvän ruoan ystäviä, joten pakastettavaa ja säillöttävää molemmilla olisi. Lisäksi olisi tietysti kiva, jos voisi pakastaa esim. ruokajonosta, tai kaupan tarjouslaarista haalittuja liha- ja juustopaketteja. Niistä olisi niin kovasti hyötyä silloin, kun rahat on loppu, olisi mahtavaa löytää pakastimen perältä  alelaaristo ongittu pihvipaketti ja kanttarelleja, niistä saa halvalla valkosipulikermaperunoita, pihvejä ja kanttarellikastiketta, ateria, joka kelpaa vaativammallekin syöjälle.. eikä hinta päätä huimaisi.. kun vain ensin saisi sen pakastimen.

Kesällä innostuin myös taas ihan uudella tavalla kirppareista, ja teinkin H:n kanssa kirppareita kierrellessä muutaman kivan vaatelöydön. mm. viimmeksi yksi ruskea paita. Nyt pitäisi seuraavaksi metsästää kirpparilta sekä syys- että talvitakki, ja mielellään muutamat kengät. Tällähetkellä omistan vain lenkkarit ja sandaalit..

Kesä todella meni jotenkin vilistäen.. nyt havahdun siihen, että on ihan kohta syyskuu :O, mutta ei se haittaa, se oli mukava, lämmin, ja pitkästä aikaa erilainen kesä. Kaiken kaikkiaan kesästä jäi hyvä fiilis, ja ehkä vielä on hieman sitä kesääkin jäljellä, toivotaan niin ainakin.
Tämä oli erilainen kesä, eka vapaa kesä vuosiin.. ihanakin. Melkein koko ajan olin menossa jonnekin, tai tulossa jostain. Toistaalta se on ollut raskasta, ja toisaalta, hyvinkin piristävää. Ihanaa kun on ollut muutakin tekemistä kuin se ainainen himassa istuminen, sosiaalinen elämä piristää joskus :).
Toisaalta taaas..  mikä syksyllä sen parempaa, kuin istua kynttilöiden valossa, punkkulasi kädessä, hyvän kirjan ääressä sohvannurkassa, tai vai  tuijottelemassa tähtitaivaalle parvekkeella vilttiin kääriytyneenä ja poltella hitaasti röökiä, kaakaota juoden, mieluiten yksin- ihan omaa itselleen pyhittäen, ja sosiaalista elämää joskus pakoillen.

Syksy tulee uhkaavasti päälle, ja ehkä minullakin on hetki enemmän aikaa istua koneella, ja päivitellä tännekin taas jotain, jopa asiapitoisempaa tekstiäkin välilllä, tämä nyt oli tälläinen tuokikuva minun arjesta tällähetkellä.

Unirytmini on nyt ihan sekaisin.. olen nyt kaksi-kolme viikkoa mennyt nukkumaan n. klo 04.30-06.. ja herännyt joskus 13-14.30. Pääätin tänään koettaa kääntää rytmin.. joten valvon nyt tuonne iltaan asti, ja koetan  nyt päästä nukkumaan illalla "ajoissa". Jos siis nyt vaikka edes 01-02, näin ensi alkuun :D.

Huomasin myös, juuri äsken, kun palasin koiran kanssa ulkoa.
minulle on tullut tavaksi näin valvoessani käyttää koira "iltapissalla"  melko tarkkaan klo 03 joka yö. Olen nyt pari viikkoa sattunut lähes joka päivä samaan aikaan ulkoiluttamaan koiraani, kuin naapuritalossa oleva mies on parvekkeella tupakalla. Meille on molemmille tullut tavaksi terhetiä toisiamme, nyökkäämme vain hieman.. En tiedä edes mistä tuo lähti, kumpikaa meistä ei tunne tosiaimme, mutta hän on parvekeellaan tupakalla, minä kuljen tieltä muutman kymmenen metrin päästä ohi, nyökkäämme hieman toisillemme ja minä jatkan matkaa.. joka kerta. Hassua, mutta tavallaan aika söpö pieni tapa, vaikka en edes tunne miestä

Rahatilane on vaikea.. ensi kuun 12. päivä tulee seuraavat tuet, ja siihen asti tilillä on 49 senttiä.. eli ei paljon juhlita. Tässä kuussa oli "ylimääräisenä" menona koiran ruoan osto 50e  ja vältäämättömiin remonttitarvikkeisiin meni 45 e. eli melkein 100e ylimääräistä menoa johon en ollut varautunut. Okei, koiran ruoka ei ole ylimääräinen meno, mutta nyt sen loppuminen pääsi yllätämäään, yleensä säästän joka kuusta hieman sivuun, että saan summan kasaan, ennen kuin viimeksi ostettu koiranruokasäkki loppuu. Vielä olisi lisäksi 60e puhelinlasku maksettavana, ja tilillä se 49 senttiä.. voipi siis ollla, ettei minua saa ennen heinäkuun puoltaväliä kiinni kuin netistä.

Tänne kirjoittaminen on taas jäänyt vähälle, on ollut niin paljon muuta pohdittavaa viime aikoina, anteeksi siitä, mutta nyt ehkä olen saamassa lopullisesti omia ajatuksiani kasaan, kaiken suhteen. Vihdoin.
Kesä tekee selvästi hyvää.. olen paljon iloisempi, energisempi ja jaksan sekä haluan tavata taas ihmisiä :).Ei siinä, ei talvessakaan mitään vikaa ole, tykkään talvesta, pimeästä ja lumesta.. Mutta.. tämä kevät ja kesä, nämä ovat olleet pitkästä aikaa erilaiset.. mä haluan taas elää! Haluan taas elää!

Taas on kulunut hetkisen aikaa viime kirjoituksesta, mutta tässä on ollut niin paljon kaikenlaista, pakkaamiset, muutot, purkamiset, siivoamiset , paperisoden hoitamiset.. ja jossain välissä pitäisi opetella elämäänkin… kai?
Onneksi suurin osa sossu yms. lapuista on hoidettu, työkkäriin menevä paperi pitää vielä täyttää ja postittaa, sekä hakea asumistukea tähän uuteen asuntoon, sitäkin kait muutaman euron kuitenkin saa.

"Tuhlasin" viime viikolla.. Ostin nimittäin keittiöön ruokailuryhmän, lasipöytä ja neljä tuolia, maksoivat kirpputorilla yhteensä "hurjat"  33€, kannattava löytö mielestäni siis. Varsinkin kun ottaa huomioon, ettei pöydässä tai tuoleissa ole kulumisen jälkiä, tai naarmuja juuri  lainkaan, yhdestä tuolista puuttuu sellainen pieni muoviosa, mutta sen huomaa vain osaa katsoa.  Hehkutin uudesta kirpparilöydöstä H:lle, ja kun hän tuli käymään, niin hän kertoi että hänen oma keittiön ruokailuryhmänsä on juuri samanlainen.. xD. Hänellä tosin on musta lasipöytä, minulla kirkas..  En edes muistanut että H:lla on samanlainen pöytä kun tuota omaani kirpparilla katselin. Noh, haitanneeko tuo,  ei kukaan meidän molempien keittiössä yhtä aikaa istu, joten tuskin huomaa että pöydät ovat samanlaiset  ja meillä on kuitenkin niin erilainen muu sisustusmaku, joten ei meille sentään ole identtisiä koteja tulossa. Tosin.. olimme toisistamme tietämättä katselleet myös samanlaisia parvekekalusteita xD. Noh, tämän ehkä selittää se, että  molemmat, sekä tuo ruokailuryhmä, että parvekekalusteryhmä, ovat  melkein halvinta mitä markkinoilta löytyy..  Niin, olishan se  kiva ostaa laatua joskus (koska usein pitää paikkansa se, että ”köyhällä ei ole vara ostaa halpaa”), mutta ei näillä tuloilla, ja ei näillä hinnoilla.

Kummaa,  onkohan se tämä kevät, vaiko oma asunto, mutta nyt on siivoaminenkin maistunut paljon paremmin.. koska pakko myöntää, että en ole viima aikoina juurikaan siivonnut, mutta nyt, pari viimmeistä päivää olen jaksanut siivota, ja pitää kodin siistinä. Se on kivaa, on nimittäin todella ihanaa tulla kotiin, puhtaaseen kotiin, ilman että tarvitsee aloittaa heti siivoamista, tai ilman että tavaroita ja sotkua on ympäriinsä.
Itse olen kuitenkin esim.  sisutamisessa hyvin minimalisti, enkä halua, että kotona on esim. ylimäärärisiä esineitä esillä. Esim. posliiniset lasikoristeet  kirjahyllyssä ovat mulle ihan hirveä ajatus :O. Ehkä joku yksi iso koriste-esine kirjahyllyn päällä on ihan ok, mutta hyllyllinen lasikissoja tai –koiria kirjahyllyssä  on jotain aika kammottavaa :D

Minusta on ollut viimeisen kuukauden aikana  aivan ihanaa seurata erää ystäväni kuoriutumista toukasta perhoseksi.. Hänellä on ollut melko suuri elämänmuutos menossa, mutta yksi näkyvimmistä on se,  miten hänen pukeutumisensa on muuttunut.
Hän on pukeutunut ennen hyvin käytännöllisesti  ja osin poikamaisesti, mm. reisitaskuhousuihin, maihareihin yms.  Ei sillä että käytännöllisessä tai poikamaisessa pukeutumisessa olisi mitään vikaan,  ei toki.  Viime aikoina hän on löytänyt paljon vaatteita mm. kirpputorilta, ja hän on myös töissä eräässä vaatekaupassa, josta hän välillä ostaa henkilökunta alennuksella vaatteita. Minusta oli aivan ihanaa, suloista ja suorastaan söpöä, kun hän tuli erään shoppailupäivän jälkeen luokseni,  valloitti olohuoneeni lattian ja alkoi esitellä vaatelöytöjään.  Ja millaisia vaatteita! Upeita, naisellisia paitoja, toppeja, huiveja jne.. Hänestä on kuoriutumassa varsinainen perhonen :). Ei hän silti varmasti hylkää reisitaskuhousujaan tai maihareitaan, mutta miksi pitäisikään, ne ovat osa hänen pukeutumistaan ja identiteettiäään  ja sopivat hänelle,  mutta aina joskus asua voi maustaa jollain naisellisemmalla jutulla.
Tutustuessamme viime kesänä,  en olisi voinut hänen kuvitellakaan kulkevan sellaisessa lyhyessä kesämekossa, jonka hän on ostanut tätä kesää varten.. 
Eikä minua eniten ilahduta edes se materiaalinen puoli.. eli ystäväni vaatetyylin muuttuminen,  vaan se, miten hänen itsetuntonsa on muuttunut,  ja se, että hän uskaltaa ja haluaa käyttää tuollaisia vaatteita, se on tässä SE juttu  :).

Tulipahan sekin sitten vihdoin tehtyä.. uusittua työnhaku siis, olen ylpeä itsestäni! Sain jotain aikaan, ja koko keikka meni kaiken kaikkiaan ihan kohtuullisen hyvin. alku tosin ei näyttänyt kovin lupaavalta.. koko työkkärikeikka oli siinä ja siinä että jaksoin lähteä, mutta otin itseäni niskasta kiinni sen verran,että se on tehtävä, tai muuten lykkään sitä taas vaikka ja kuinka kauan..
Päästyäni työkkärille, jouduin odottaman 2,5h yhteensä, jotta pääsin virkailija puheille asti.. *huokaus* "hieman" turhauttaavaako? Noh, ei siihen verrattuna, että odottaessani juttelin erään miehen kanssa, hän oli odottanut klo 10. asti  ja pääsi virkailija puheille hieman ennen klo 14... :o eli melkein neljän tunnin odotus.. Tämäkin tapa nöyryyttää kansaa taas, ajatellaan ilmeisesti, ettei meillä työttömillä ole muuta tekemistä kuin istua työvoimatoimistossa ja odottaa... ei, eihän meillä..
Noh, kunhan lopulta pääsin sisään virkailija puheille, ja kerroin mm. miksi työnhakuni on katkennut (rankan avioeron takia olen ollut täysin voimaton hoitmaan virasto yms. asioita viime aikoina). Niin virkailija oli kerrankin melko ymmärtäväinen, eikä hiostanut ja painostunut, sain seuraavan työnhaun uusimisajankohdan vasta syyskuun puoleen väliin!


Tänään sain aivan ihanan puhelun!
Sain siis tiedon, että pääsen muuttamaan jo perjantaina uuten asuntooni, IHANAA!
Saan myös siis koiran takaisin perjantaina, ikävä sitä karvakuonoa jo!
huomenna alkaa sitten kauhea soittorumba sossuun jne. jotta saisin tietää niistä tuista, ja myös selville sen, että saanhan varmasti takuuvuokraan maksusitoumuksen sossusta, pitäisi myös hoitaa sähkösopimus, netin siirto nykyisesta asunnosta uuteen.. jne. Kauheasti hoidettavaa ja puhuttavaa.. varsinkin ihmisellä jolka kammoaa puhelimessa puhumista.

Onneksi saan olla täällä A:n luona perjantaihin asti, ei tarvtise alkaa etsiä viimmeisille öille enää uutta majapaikkaa, kiitos A!. En olisikaan enää jaksanut alkaa raahaamaa noita tavarota ja kasseja ympäri pk-seutua taas.

Törmäsinpä sattumalta nettiä selatessa juttuun imatran kirkkoherra Marja-sisko (ent. Olli) Aallosta.

www.aamulehti.fi/sunnuntai/teema/asiat_paajutut/9819459.shtlm

En vain voi käsittää, kuten hän itsekin haastattelussan sanoi, että:"mihin minun työkokemukseni on kadonnut". Miten se,että vaihtaa sukupuolta, muuttaa kenenkään ammattitaitoa,osaamista tai pätevyyttä, oli kysessä sitten kukkakauppias tai taksikuski tai vaikka pappi.
Miten, että mies alkaakin yhtäkkiä käyttää hameita,meikkaamaan tai saa hormonihoidoilla rinnat itselleen, tai että nainen lopettaa meikkaamisen, alkaa pukeutua miehekkäästi ja kasvattaa partaa.. miten se vaikuttaa ko. henkilön työn tekemiseen? (jos siis oletuksena on, että ko. henkilö on mieleltään terve, ja muuten työkykyinen niin fyysisesti kuin psyykkisesti). Miten meikkaaminen/meikkaamattomuus tai parta/parrattomuus vaikuttaa kokin kykyyn tehdä hyvää ruokaa? tai roskakuskin kykyyn tyhjentää jäteastioita? Tai sosiaalityöntekijän kykyyn hoitaa tukipäätöksiä? Ei sitten niin mitenkään!
jos kärjistäen sanotaan.. miten se,mitkä värkit sieltä pöksyistä löytyy vaikuttaa duuniin? (tässäkohtaa ottettakoon huomioon, että ko. lausahdus on kärjistys, ja käsittääkseni aika harva transsukupuolinen ihminen suomessa lähtee genitaalialueen korjausleikkauksiin, jotka tehdään käsittääkseni pääasiassa ulkomailla)

transvestiitti = myös. nk.ristiinpukeutuja. Henkilö haluaa pukeutua toisen sukupuolen vaatteisiin, ei halua vaihtaa sukupuolta pysyvästi.
transsukupuolinen = kokee olevansa väärän sukupuolen kehossa, halu vaihtaa sukupuolta pysyvsti

Minusta on hienoa,että hän uskalsi tulla esille sukupuolenkorjaus-projektinsa kanssa. Ihmiset ja etenkin kirkon piiri saa vähän ajateltavaa.. (Itsekin olen uskovaisesta kodista lähtöisin,joten siinä suhteessa tiedän edes vähän mistä puhun.. Itsellenikin usko ja jumala ovat tärkeitä,mutta..osaan silti ajatella myös omilla aivoillani.)
Onko hän sitten vain julkisuudenhakuinen, kun tulee tälläisen asian kanssa esille? En voi sit tietää,tuskin kukaan voi, joka ei häntä tunne henkilökohtaisesti.
Mutta, onko sillä loppujen lopuksi tässä ko. asiassa edes mitään väliä? Sukupuolenkorjaus on niin iso asia, ettei sitä kuitenkaan voi salata, se näkyy ja myöhemmin myös kuuluu (puheäänestä) kaikille, joten sen salaileminen on aika turhaa jo alkujaankin. Minusta on rohkeaa ja hienoa että hän tuli esille ja kertoi aikeisetaan!
samantapaista vastustusta saavat varmasti myös homo/lesbopapit (tai muut kirkon työntekijät, esim.diakonit). Heillä erona M-S Aallon tapaukseen on se,että he voivat haluteessan peittää sen, ja pysyä niin sanotusti kaapissa. Itse en tosin näe tähän syytä, mutta sehän nyt onkin jokaisen itse ratkaistava henkiökohtainen asia.

Kuten aikaisemmassa kirjoituksessani kohdeseksuaalisuudesta mainitsin, ihmisten pitätisi herätä nykypäivään!  elämme 2000 lukua.. Kaikkien ei tarvitse tulla toimeen kaikkien kanssa, tai olla ystäviä kaikkien kanssa,mutta voi opetella sietämään erilaisuutta.
Enhän minäkään voi tietää tulisinko toimeen esim. M-S Aallon kanssa,enhän häntä henk, koht. tunne. Mutta se, että joku on erilainen, antaako se oikeuden haukkua,huudella,haistatella, tai pahimmassa tapauksessa pahoinpidellä, lähetellä tappouhkauksia?  Jos ei itse pidä vammammaisista, ulkomaalaisista, homoista,lesbosita, transvestiiteista tms. niin eikö sellaisten ihmisten voi vain antaa olla? Jos näet että sinua vastaan tulee kadulla miespari käsikädessä ja rakastuneen näköisenä, etkö voi vain ohittaa heitä ja antaa olla? Häiritsevätkö he sinun elämääsi enenpää kuin sen kaksi sekunttia teidän toistenne ohittaminen kestää, tuskinpa. Aivan samoin M-S Aallon kohdalla, tuskin hän häiritsee kenenkään elämää soittelemalla, haukkumalla, uhkailemalla jne, miksi meidän muiden pitää olla niin tyhmiä ja tehdä hänelle (Tai kenellekään muulle erilaiselle) niin?
Pitäisi herätä 2000 luvulle.. olemme "jo" poistaneet homouden sairausluokituksesta, olisiko aika tehdä jotain asenteille transsukupuolisia kohtaan?

Intersukupuolisuus, Olin itse asiassa kirjoittanut jo n. pari viikkoa sitten tekstipohjan aiheesta, mutta en ollut vielä julkaissut sitä,koska halusin miettiä aihetta vielä hetken.. Nyt sitten huomasin facebookin kautta suosituksen eräästä intersukupuolisuudesta kertovasta dokumentista ja katsoin sen, herätti taas lisää ajatuksia.
Tässä vielä kyseinen ohjelma linkkinä, näkyy yle areenassa vielä n. 3vkon ajan, käykää katsomassa jos kiinnostaa, suosittelen lämpimästi.

Intersukupuolinen = ihminen jolla on molempien sukupuolien fyysisiä ominaisuuksia, kts. tarkemmin esim. wikipedia.

areena.yle.fi/video/828770

Aloin ohjelman katsottuani miettiä, että entä jos oma lapseni olisi intersukupuolinen..?
Antaisiko leikellä häntä vauvaiässä? päättäisinkö hänen sukupuolensa itse? vai kasvattaisinko hänet siihen asti melko sukupuolineutraalisti, että hän osaa itse päättää kumpaa sukupuolta haluaa korostaa? Olisihan se varmasti kenelle tahansa vahemmalle shokki saada intersukupuoliseksi todettava lapsi, mutta.. ainakin nyt ajattelen niin, että jos sellainen omalle kohdalle sattuisi, osaisin suhtautua siihen niin, että antaisin lapsen tehdä itse päätöksen.
Kuten dokumentissakin käy ilmi, hyvin moni lapsi,joka on vauva iässä leikattu, eli vanhemmat ovat päättäneet lapsen sukupuolen yleensä lääkärien suosituksesta joko tytöksi tai pojaksi (tähän taas siis vaikuttaa genitaalialueella olevan kudoksen määrä jne). Ja, useissa tapaukissa, joissa vanhemmat ovat päättäneet leikkauttaa lapsensa esim. pojan näköiseksi,tarkoittaen siis siittimen ja kivesten korjailua n. 2-4 kk ikäisellä lapsella, ovat nämä lapset vanhemmalla iällä saattaneet alkaa tuntea olevansa tyttöjä.. tai päin vastoin..tytöiksi lapsena leikatut, ovat huomanneet varhaislapsuudessaan/teini-iässä, että he elävät väärässä kehossa, ja haluaisivat olla poikia.
Tästä voi siis päätellä,että osa transsukupuolisista on ehkä intersukupuolisia, kuten tässä ko. dokumentissakin mainittiin, jotkut vanhemmat salaavat lapseltaan leikkausta koskaan tapahtuneenkaan.

Itselläni tälläinen saa kylmät väreet aikaan.. miksi salata asia lapselta? sama kun koettaisi salata ulkomailta adoptoidulta, ihonväriltään erilaiselta lapselta, ettei ole lapsen biologinen vanhempi, jossain vaiheessa lapsi tajuaa sen itse.. näin varmasti suurimman osan sellaisten intersukupuolisten lasten kohdalla, jotka on "korjausleikattu" vauvaiässä.
Miksi vahemmat eivät vain voi antaa lapsen kasvaa ja kehittyä normaalisti, katsoa mitä piirteitä hän haluaa itsessään korostaa, maskuliinisia vai feminiinisiä.
Toisaalta,aiheuttaahan tämä hankaluuksiakin, esim. vaikka lapsi on intersukupuolinen, hänelle pitää tietenkin päättää nimi, ja hyvin harvat nimet on sukupuolineutraaleja. Nykyisin muodissa olevista uusista nimistä, voivat jotkut olla sellaisia, että ne sopivat sekä pojalle että tytölle, mutta niitä on kuitenkin hyvin vähän. 
Entä tilanne, että vaikka lapsella olisi sukupuolineutraali nimi, ja lapsi olisi puettukin sillä tavoin,että voisi olla kumpaa sukupuolta tahansa, niin.. silti esim. sukulaiset, naapurit ja tuttavat kyselevät innoissan lapsen synnyttä: "no kumpi tuli, tyttö vai poika?"  Mitä tähän sitten vastaisi? Tokihan lapsen vanhemmat voivat päättää mitä tälläisille tuttaville ja utelijoille vastataan,eli esim. "hän on poika", ja varmasti niin onkin helpompi satunnaisten tuttavuuksien kohdalla,esim. kauppareissulla kohdattu hyvän päivän tutun kanssa. Mutta kannattaako asiaa alkaa salaamaan esim. sukulaisilta (Ainakaan sellaisilta, joiden kanssa pitäää säännöllisesti yhteyttä).  Myöhemmin asian selittäminen on joka tapauksessa vaikempaa.
Hankaluuksia voi tulla ja melko varmasti tuleekin lapsen tullessa kouluikään, kaverit voivat kiusata, ja opettajat suhtautua kummallisesti. ja vaikka kuvittelisimme tilanteen, että lasta ei kiusattaisi lainkaan, ei toverien tai opettajien taholta, niin esim. liikuntatunnit olisivat lapselle varmasti hämmentäviä. Jos lapsi on esim.tyttö ja tuntee/haluaa olevansa poika, ja hänen on kotona annettu kasvaa poikana, miten kiusallista tai hämmentävää tällaiselle lapselle olisi mennä tyttöjen pukuhuoneeseen? vaikka lapsi onkin fyyysisesti tyttö, jos hän tuntee henkisesti olevansa poika, lapsi varmasti kiusaantuu ja tuntee olonsa hyvin epävamaksi "väärän" sukupuolen pukuhuoneessa liikuntatunnilla. Entä sitten, jos tälläisen lapsen päästäisi sen sukupuolen pukuhuoneeseen joka hän haluaisi olla? Se voisi olla ko. lapselle luontevaa ja normaalia,mutta entä muut lapset.. Lapsi on fyysisesti tyttö,mutta haluaa olla poika, ja hän menisi poikien pukuhuoneeseen liikunta tunnilla, se varmasti hämmentäisi muita lapsia,ja voisi aiheuttaa noloja tilanteita. Mutta kumpi lopulta olisi oikeampi tapa? Molemmissa tapauksissa jollakulla on varmasti olo,että on väärässä paikassa ja tuntee sen takia noloutta.
Entä maat joissa on koulupukupakko, puetaanko lapsi tyttöjen vai poikien koulupukuun..?

Suosittelen katsomaan tuon aikaisemmin laittamani linkin kautta sen dokumentin, itse ilahduin eniten tästä pienestä "tytöstä" dokumentissa, ja etenkin hänen vanhempiensa asenteesta lastaan kohtaa.

En ole  kotoisin rikkaasta perheestä tai syntynyt kultalusikka suussa. Ei lapsuudessani meillä köyhää ollut, mutta emme olleet rikkaitakaan,ehkä enemmän kuitenkin siellä keskitasoa matalammalla jos sitä (vanhempien) palkalla mitataan. Aina kuitenkin oli ruokaa pöydessä, puhtaat vaatteteet ja katto pään päällä, saatoin mennä kaverin synttäreille miettimättä että pahoittaako päivänsankari mieltään kun ei ollut rahaa ostaa syntymäpäivälahjaa, enkä myöskään joutunut jättää menemättä synttärikutsuille samasta syystä. Joka tapauksessa, vietin mielestäni melko normaalin lapsuuden perheen rahatilanteen kesken.

Vaikka en tosiaan ole rikkaasta perheestä,niin pakko on myöntää,että koville otti se kerta,kun n. puolitoista vuotta sitten mieheni kanssa huomasimme, että emme pärjää enää omillan, pakko on jostain hakea apua. Tilanteeseen johti hyvin monet seikat, oman asunnon pakollinen myynti, ja siitä jäänyt velka, työttömyys, muutto vuokra-asuntoon, ja siltikään rahat eivät riittäneet asunnonsta jääneen velan lyhentämiseen, saati sitten elämiseen. Autostakin piti luopua, koska ei ollut rahaa teettää siihen 300e maksavaa korjausta.
En siis tipahtanut korkealta ja kovaa.. mutta silti, pakko myöntää, että kyllä se kirpaisi, kun jouduin menemään sossuun ensimmäisen kerran. Tosin vielä vaikeampaa se oli miehelleni,ehkä siksikin, että hän ajattelee ehkä hieman vanhanaikaisesti, että miehen pitäisi tuoda leipä taloon, ja pitää naisensa ja lapsensa leivässä, ja vaatteissa. Hänelle se oli henkisesti ehkä vielä rankempaa kuin minulle. Itse olisin ollut valmis menemään sossun puheille jo ehkä n. 1-2 kk aikaisemminkin, mutta mieheni ei aluksi suostunut, sain hänet puhuttua viimein ympäri. Niinpä sitten viime talvena soitimme sossuun, ja saimme ajan n. viikon päähän, tosin, siitäkin piti tapella, meillä ei kuulemma ollut tarvetta sossun avustuksiin.. jälkeenpäin ihmettelen, että millä perusteella meille sanottiin näin? Rahaa jäi, kaikkien lyhennysten, laskujen ja muiden pakollisten menojen jälkeen 250-200e /2hlö.. se on siis paljon vähemmän kuin mitä sossu määrittelee kahden ihmisen tarvitsen kuukaudessa (700€). Miten meille siis voidaan sano, että meillä ei ole tarvetta sossun avustuksiin?
Onneksi meille sattui ensimmäisellä kerralla aivan ihana sosiaalityöntekijä, kiitos hänelle, jos olisimme ensimmäisellä kerralla saaneet sen henkiön joka jatkossa käsitteli meidän hakemuksiamme, olisimme varmasti jättäneet koko jutun siihen. Enää en stressaa kuukausittaisten avustuhakemusten lähettämisestä, se on normaali osa elämää nyt, eikä tällähetkellä paha asia lainkaan. Toivon,että joskus pääsen vielä töihin, saan asunnosta jääneen velan maksettua ja ehkä sitten en enää tarvitse sossun palveluja, mutta nyt tilanne on tämä, ja se on hyväksyttävä.

Mutta..vaikka olen hyväksynyt sen, että tällähetkellä elämme sossun rahoilla, sossun maksamassa vuokrakämpässä, niin..josksu tulee aika nöyryytetty olo.
Ei, ei sen takia, että elämme sossun tuella, vaan sen takia, että usein saa korjailla sossun söhläyksiä, selitellä ja korjailla taas. Esim. aikanaan kun tätä vuokra-asuntoa hain, sain sossulta maksusitoumuksen takuuvuokraa varten, jotta saimme haettua avaimet asuntoon. Se asia olla kyllä kunnossa, mutta.. sosiaalityöntekijä sanoi hoitavansa se maksun eteenpäin vuokranantajalle.. Sitten meni kuukausi tai puolitoista, ihmettelimme kun tuli karhu vuokranantajalta, (sossu maksoi vuokrat suoraan jokakuuausi,joten sen piti hoitua ilman että meidän tarvi itse sitä maksaa). Soitin vuokranantajalle ja kysyin, että eikö vuokraa ole maksettu, hän sanoi,että: "on kyllä,mutta teillä on takuuvuokra maksamatta vielä".  Sanoin hänelle sitten,että hoidan asian, ja palaan asiaan. Soittelin sossuun ja he väittivät hoitaneensa asian, siitä sai sitten tapella moneen kertaan jne, lopulta sain (n. kahden viikon kulutta ensimmäisestä kerrasta) soittaa vuokranantajalle, että NYT vihdoin takuurahat ovat tulossa tilille. Ei minua nolottanut sanoa, että olemme sossun asiakkaita, ja että sossun olisi pitänyt hoitaa se, mutta se minusta oli noloa, ja nöyryyttävää, etttä vaikka itse koetin hoitaa asiat miten hyvin,niin sossu ei sitä tee.. sitten saa selitellä muille ihmisille asioita, ihan kuin se olisi minun vika, ettei ko. asiaa ole hoidettu.

Eräällä toisella kerralla sain tapella sossun kanssa siitä,että pitääkö minun toimittaa erästä paperia uudelleen sossuun, kosa se oli jo,n. vuotta aikaisemmin toimitettu toisen kaupunginosan sosiaalityöntekijälle (Tämä paperi,ja  asia oli sellainen, joka ei ollut muuttunut vuodessa mihinkään, eli se "vanha" paperi kelpasi aivan hyvin senkin puolesta). Sossutäti alkoi vaatia minua tilaamaan ko.paperia uudestaan, sekin olisi maksanut minulle n. 10-15e postikuluineen, lisäksi,että jos olisin tilannut ko. asiakirjan uudestaan, se olisi viivyttänyt kyseisen kuukauden tukihakemusta n. kahdella viikolla,ja näinollen myös tuen saapumista tilille. Onneksi tajusin sanoa, että kyllä heillä pitäisi olla ko. paperi tallessa, koska se on toimitettu n. vuosi aikaisemmin saman kaupungin sosiaaliasemalle, eri toimipisteeseen vain. (eiköhän sossullakin toimin jonkunlainen "sisäine posti" tms.?) Tajusin lopulta "uhkailla" sossutätiä sosiaaliasiamiehelle soittamisella, jos ko. paperia ei alkaisi löytyä. seuraavana päivänä sain tekstiviestin ko. sossutädiltä, että paperi on "löytynyt" (?!).

Näitä tapauksia on ihan liikaa, sekä sattunut itselle, että ystäväpiirissäni.. Ei se sossussa asioiminen ole nöyryyttvää, mutta se, miten meitä pompotellaan, kuinka alentuvasti meitä kohdellaan, komennella, tiuskitaan, vittuillaa, jne, se on se, mikä nöyryyttää..

Seuravaksi pitäisi taistella sossun kanssa siitä, että saamme minulle uusittua passin, onneksi kuulin tänään H:lta, että sossun pitää maksaa yksi henkilöllisyystodistus/hlö. Itselläni ei ole ollut "ylimääräistä" rahaa laittaa sitä 50-60 e valokuviin ja passiin, joten olen koettanut pärjätä jo yli vuoden ilman oikealla nimellä olevaa henkilöllisyystodistusta, toisinaan "hieman" haastavaa sanoisin. Mutta, kiitos H:n, nyt tiedän tämänkin, että senkin rahan saan takaisin sossuta, ei siis ole pois ruokarahoista ensi kuussa :).

Itse kyllä toisinaan väsyn tähän sossulle menevien lappusten ja muun paperirumban pyörittämiseen, aina tuntuu siltä,että juuri kun saa edellisen hakemuksen pois alta,pitää alkaa täyttää jo seuraavaa.
Ja jokaista hakemusta varten pitää juosta sen seitsemän virastoa ja täyttää kyselykaavakkeita varmaan tusinoittain, kaikissa halutaan tietää äidin mummon kissan nimi ja jukkapalmun pituuskasvu vuodessa, sekä kaikki muu yhtä olelllinen.
Pakko myöntää,että muutaman kerran on jäänyt nuo hakemusten tekemiset aika viime tippaan, tai myöhästynyt ihan sen takia,ettei ole puhtia hoitaa noita virastoja, hakea papereita ja tulostaa kuitteja sieltä ja täältä, laiskuuttako? saamattomuuttako?  kyllästymistä pompotteluun paikasta toiseen?

Liittymättä varsinaisesti tähän sossuasiaan, mutta kuitenkin; kuten eräs ihminen kirjoitti hetki siten blogissaan, miten mukavaa oli käydä leipäjonossa, hakemassa ruokaa kotiin, kun kerrankin pääsi sisätiloihin ja esim. vessaan odottaessaan ruokakassien jakoa.
Hyvin monissa paikoissa ainakin täällä pk-seudulla ruokajonot ovat kokonaan ulkona, ruokia siis sekä jonotetaan, että ne jaetaan ulkona. Se on oikeasti aika nöyryyttävää, kun vieressä menee hyvin vilkkaasti liikennöity tie, ihmiset kulkevat autoissa, ratikoissa, kävellen tai pyörällä ohi, ja kaikki tuijottavat siellä sateessa kyhjöttäviä, leipäpussia käteensä odottavia ihmisiä. se on nöyryyttävää. Tämä sama ihminen mainitsi, että kun pääsi hakemaan ruokakassin sellaisesta ruokajonosta, jossa ruoan jonotus ja jakelu tapahtuu sisällä, ja lisäksi on tarjolla mahdollisuus esim. käydä vessassa, ja joskus tarjolla on jopa kahvia, niin silloin sitä tuntee itsensä ihmiseksi.
Itse kävelin tässä muutama viikko sitten pelastusarmeijan ruokajonon ohi kun ihmiset odottivat ulkona... satoi, ja kylmä tuuli puhalsi pitkin kallion katuja. Itseäni nolotti, ja mietin.. niinkuin meidän suomalaisten sanotaan aina miettivän.. "mitähän noikin minusta ajattelevat". Itse mietin sitä, että toivottavasti kukaan noista, kadulla leipäpussiaan odottavista ihmisistä, ei ajattele, että minä ajattelisin heistä pahasti.. Tuli sellainen tunne, että haluisin sanoa  heille, että "hei.. mä olen yksi teistä". Minulle tuli näitä ruokajonossa seisovia ihmisiä kohtaan osittainen säälin tunne, ei suinkaan siksi, että he ovat ruokajonossa, vaan siksi, että tiedän miten nöyryytvää se on, jonottaminen kaiken kansan nähden, kuin apinat sirkushäkeissään...
Itse en näe siinäkään mitään nöyryyttävää että jos haen ruokaa ruokajonosta, mutta se,millaiset tilat kaupungit ja kunnat ovat ruokajonoille tarjonneet (tai jättäneet tarjoamatta...?!), se on nöyryyttävää.. ja joissain paikoissa myös ihmisten kohtelussa olisi toivomiseen varaa.

Ei ole nöyryyttävää olla sossun asiakas,mutta se miten sossu kohtelee asiakkaitaan on nöyryyttävää..

No,sain sentään jotain aikaan, nyt on ollut taas kovin pitkä tauko kirjoittamisessa,ihan johtuen siitä,että on ollut niin paljon virastoasioita hoidettvana (työkkkäri, sossu,kela) yms. ja jotenkin aina noiden  virastopäivien jälkeen niin poikki, ettei jaksa alkaa enää mitään kirjoittaman vaikka ehkä haluaisikin. Lisäksi minuun on iskenyt joku kumma kevätväsymys tai jotain..tekisi kokoajan mieli vaan nukkua.. kummallista. Toivottavasti se tästä paranee kun valon määrä lisäntyy ja aurinkokin suvaitsee näyttäytyä useammin ja pidempään kuin viime aikoina. Ideoita blogiin olisi kyllä vaikka millä mitalla,noh. loppuviikosta olisi aikaa sitten kirjoittaakin, joten eiköhän jotain uutta ilmesty vielä lähipäivinä (ehkäpä jopa järkevämpää kuin tänään).

Mutta tänään sentään huomasin sen, miten pienistä asioistakin voi taas ilahtua, kun vaan jaksaisi muistaa sen useammin.
Tänään mm. ilahduin ihan vain siitä, että näin ystävääni hänen työpaikallaan pikaisesti, paistoi aurinko ja sain uuden korun..pieniä juttuja, mutta tällähetkellä nekin merkitsevät paljon.

Ystävät ovat kuin enkeleitä, he kantavat meitä, kun omat siipemme unohtavt miten lennetään
(klassista ja siirappista, mutta pitää paikkansa.)

Tuleekohan tästä nyt  vähän kulunutta ja vanhanaikaista tekstiä, kun alan blogissa pohtimaan erilaisuutta,sen hyväksymistä, hyväksymättömyyttä ja sen seurauksia yms. Ehkäpä, mutta silti päätin siitä kirjoittaa, koska se on nyt viime päivinä pompannut omassa elämässäni esille taas monestakin syystä, ja monesta suunnasta melkein yhtä aikaa.

Aluksi ainakin yksi esimerkki.
Olin ystäväni kanssa (hän on sokea) messuilla, ja menimme sitten kahvilaan istumaan ja lepuuttamaan kipeytyneitä jalkojamme. Kysyin ystävältäni mitä hän haluaisi syödä,johon hän tietysti kysyi mitä on tarjolla? Minä kävin kurkkimassa tiskin yli ja palasin pöytäämme kertomaan ystävälleni mitä siellä oli tarjolla.
Vaikka hän on sokea,hänelle on todella tärkeitä visuaaliset kuvaukset, hänelle ei riitä että kerron "siellä on lohivoileipä" hän haluaa kuulla mieluummin "siellä on tummanleivän päälle tehty lohivoileipä, jossa on kurkkua, tilliä, tomaattia, kananmunaa,lohta ja koristeena sitruunaa".  Toki hän haluaa tietää tarkemmin miltä tuote näyttää,oli kyseessä sitten voileipä tai lenkkarit, koska hän ei voi niitä itse nähdä.
Kertoessani tarjolla olevista tuotteista, viereiseen pöytään tuli kaksi n. 40-45 ikäistä todella tärkeän, kiireisen ja itsetietoisen bisnesnaisen näköistä rouvashenkilöä jakkupuvuissaan ja hajuvesipilvi ympärillään leijuen. Minulla itselläni on lievä puhevika, ei kovin paha, mutta kylllä sen huomaa kun puhettani pidempään kuuntelee.
Saimme päätettyä ystäväni kanssa mitä syötävää haluamme,ja minä lähdin niitä meille hakemaan. Ystäväni jäi pitämään meille paikka täydessä messukeskuksen kahviossa. Tulin Kahvin ja leivosten kanssa takaisin pöytään ja annoin kahvin sekä leivoslautasen ystävälleni suoraan käteen, jo tätä naiset kovasti ihmettelivät. Ystäväni hieman sotki syödessään, (koettakaapa itse syödä kermakakkupalaa silmät koko ajan kiinni, onnistutteko syömään niin,ettei yhtään putoa pöydälle tai lusikasta takaisin lautaselle?). Tätä naiset sitten ihmettelivät muka hiljaa keskenään "On se kumma kun aikuinen ihminen ei osaa syödä sotkematta". Jatkoimme jutustelua naisten kommenteista välittämättä, mutta siihenhän he vasta huomiota kiinnittivätkin.. Kun he kuulivat että puhun hieman eri tavalla (puheviastani johtuen siis) niin naiset alkoivat tuijottaa meitä ja supista keskenään..  Tuli sellainen olo, että he olivat tulleet katsomaan jotain Friikkisirkusta. Naiset lähtivät onneksi ennen meitä pois, kerroin sitten ystävälleni heidän ilmeistään ja supattelustaan, niin ystäväni totesikin, että "no sääli heitä, jos ovat noin tynnyrissä kasvaneita, etteivät ole ennen jollain tavalla vammaisia ihmisiä nähneet".  Juttelimme aiheesta hetken, ja totesimme ystäväni kanssa,että he tässä taisivat olla pahemman luokan vammaisia, asennevammaisia nimittäin.

Toinen tapaus oli tänä aamuna kaupassa, nuori äiti oli lapsensa (ilmeisesti Down-syndroomalapsi) n. 7-8v. kanssa ostoksilla, minä olin heidän vieressään valitsemassa vihanneksia. Tyttö jutteli äidilleen ja selitti jotain miten kovasti pitää porkkanoista yms. Eräs n. 50v. mies meni meidän ohitsemme, tuijotti hyvin pitkään ja naureskeli, vilkuili tytön äitiä mielestäni jotenkin halveksivasti ja naureskeli taas.
Mulle tuli tosi paha olo tämän äidin puolesta, ja tulin myös aika vihaiseksi.. Voiko oikeasti joku viel nykypäivänä käyttäytyä noin? Vai käyttäydytäänkö nimenomaan nykypäivänä noin, kun ei enää välitetä?

Minut ainakin on kotona kasvatettu siihen, että kaikki ihmiset ovat normaaleja, oli heillä sitten jokin vamma tai ei, tai eivät ehkä ole normaalje, mutta ainakin heitä voi, ja pitää kohdella kunnioittavasti.
Toki, vammaisissakin ihmisissä löytyy sitten näitä, jotka käyttävät vammaansa hyväksi jotta saisivat erikoiskohtelua jokapaikassa esim. etuilemalla kassajonossa tms.  Mutta tälläistä käytöstä,että pitää korostaa itseään ja omaa etuaan nyt löytyy kaikista ihmisryhmistä, riippumatta siitä, onko joku vammainen tai ei.

Minusta on epänormaalimpaa se, että jos joku ei ole ennen tavannut jollin tavalla vammaista ihmistä, kuin se, että joku on jollain tavalla vammainen, oli sitten kyse fyysisestä, henkisestä tai psyykkisestä vammasta, lyhytaikaisesta tai pysyvästä. Olisi mielenkiintoista tietää, miten sekin mies jonka tänä aamuna näin kaupassa naureskelevan kehitysvammaiselle tytölle,miten tämä mies suhtautuisi,jos saisi tietää että esim. hänen lapsen lapsensa tulee olemaan down-lapsi? tai sokea? tai että hänen tulevalta lapsenlapseltaan puuttuu toinen käsi? tai lapsella olisi puhevika? Nauraisiko hän vielä? Tuskin..  Olisikin varmasti aika kasvattavaa, jos jokaisen ihmisen lähipiiriin kuuluisi jollain tavalla vammainen ihminen, ehkäpä me kaikki huomaisimme sitten, että hekin ovat kaikesta huolimatta tavallisia ihmisiä.

Ehkäpä joku vammainen saattaa olla fyysisesti aikuinen,mutta henkisesti lapsen tasolla,mutta estääkö se silti kohtelemasta häntä kunnnioittavasti? Ei estä.
Ei hänen kanssaan voi puhua päivän politiikasta, mutta monesta muusta asiasta kyllä. Ei hänen kanssaan voi ehkä tehdä vaikemman tason sudokua mitä lehtihyllystä löytyy.. mutta voisiko olla niin,että hän voisi opettaa sinulle jotain? Näkemään ehkä asioita eri tavalla?
Entä esim. lyhytkasvuinen tai sokea? Ei heitä tarvitse paapoa tai auttaa joka välissä, he ovat vammastaan huolimatta aikuisia ihmisiä jotka osaavat pyytää apua tarvittaessa. Toisaalta, minusta ainakin osoittaa erittäin suurta (asenne)vammaisuutta jättää auttamatta jos he sitä pyytävät.

Ja vielä tuohon otsikkoon.. erilaisuus,vai onko sitä? Itse en ainakaan pidä esim. vammaisia jollain tavalla erikoisina tai eirlaisina, minusta on normaalimpa että yhteiskunnassa on erilaisia ihmisiä, kuin se,että on erikseen erilaisia ja normaaleja.

Tai miksi niin moni pitää esim. työtäntä ruokajonossa asioivaa ihmistä huonopana kuin itseään?
Moni varmasti ajattelee, että hänen joutumisensa työttömäksi, sossutuilla eläväksi ruokajonosta leipänsä hakevasi yhteiskunnan pummiksi on omaa vikaa.. entä jos niin ei ole? Entä jos sen kaiken takana on esim. tapaturma, joka vei työkyvyn joka vei työpaikan.. ja tapaturman tai vamman hoito vei rahat. 
Entä, jos se kaikki on ensi viikolla sinun todellisuutta? vammaudut kolarissa, niskaasi tipahtaa katolta lunta ja selkärankasi vammautuu?
Miksi katsot halveksivasti laitapuolen kulkijaa joka pitää sinulle auki ovea tullessasi ulos kauppakeskuksesta? Kuinka moni niistä hänen edellään tai jäljessään kävelevistä pukumiehistä ehti tehdä saman,vaikka se olisi vaatinut heidän aikaansa vain 10 sekuntia. Soitko tälle laitapuolen kulkijalle edes hymyä kiitokseksi oven auki pitämisestä?

Itse olin n. pari viikkoa sitten kauppakeskuksessa käymässä,eräs tälläinen laitapuolen kulkija tuli luokseni ja kysyi voinko auttaa, kysyin että millä tavaoin (itse en heille kyllä suostu esim. viinaa hakeman, jos ovat itse siinä kunnossa etteivät sitä saa ostettua, mutta muuten voin kyllä auttaa). Mies työnsi käteeni 70 senttiä, ja pyysi hakemaan kauppakeskuksen kaupasta ranskanleivän, koska häntä ei päästetty ulkonäkönsä takia sisälle. Tämä ihmetytti minua,sillä mies oli varsin siisti, ei tuoksunut alkoholita,tai  miltään eritteiltä, ei ollut mielestäni humalassa lainkaan, vaatteet olivat ehjät, housut ehkä hieman likaiset, mutta ehjät. (millä ihmeen perusteella tältä kiellettiin kaupassa asiointi? en toki voi tietää onko hän kaupan vakiovaras tms.) Miehestä kyllä näki,että hän oli viettänyt mahdollisesti pidempäänkin aikaansa muualla kuin lämpimässä asunnossa.
Hain miehelle leivän, ja kun vein sen hänelle, hänen silmänsä kostuivat, siitä,että vielä on ihmisiä jotka ovat valmiita auttamaan. Onko se oikeasti näin harvinaista?

Vammaisuus ei tartu, asennevammaisuus kyllä..

Jos sitä herättelisi henkiin tämänkin blogin.. tämä on uinunut piiiiitkään, poistin kaikki vanhat kirjoitukset ja aloitan uudelta, puhtaalta näytöltä :D
Tässä kuitenkin yksi kirjoitus vanhasta blogista, jotain luettavaa siis, uutta tekstiä odotellessa.

Katsoin tuossa muuama päivä sitten tulleen 4D-dokumentin "puolisoni Eiffel-torni". Tämä dokumentti kertoi siis ihmisistä jotka ovat rakastuneet esineisiin, rakennuksiin yms. ja tätä kutsutaan kohdeseksuaalisuudeksi. Ohjelmassa esiteltiin mm. nainen joka on naimisissa Eiffel-tornin kanssa, ja muutama muu ihminen jotka olivat rakastuneita mm. kirkon alttarikaiteeseen, jousipyssyyn, urkuihin, huvipuistolaitteeseen, siltaan tai Berliininmuuriin.

Tämä dokumentti kertoi että tähän mennesä kaikki "kaapista ulos tulleet" kohdeseksuaalit ovat naisia, mikä on minusta aika mielenkiintoinen asia. Tai en tiedä mielenkiintoinen, mutta ainakin minut laittoi miettimään, että miksi juuri naiset ovat kohdeseksuaaleja?
Muutama dokumentissa haastateltu ihminen sanoi kohdanneensa pilkkaa, kiusaamista yms. seksuaalisuutensa takia, joka on varmasti totta. On varmasti hyvin vaikeaa kertoa kenellekään, rakastavansa esim. huvipuistolaitetta. ja varmasti monen ihmisen reaktio on todella järkyttynyt tai jopa tuomitseva.
Aloin pohtia itse sitä, että olenko minä se joka on kummallinen vai ovatko niin monet muut kummallisia :D? Tarkoitan tällä sitä, että en itse näe mitenkään tuomittavana jos joku haluaa olla suhteessa esim. pienoismallin, aidantolpan tai jousipyssyn kanssa. Ovatko niin monet muut vain ahdasmielisiä, vai olenko minä poikkeuksellisen avarakatseinen vai muuten vain epänormaali?

Jos sellainen ihminen on suhteessaan onnellinen ja muuten terve ja normaali, voiko tämä olla tuomittavaa tai väärin?
Eihän siitä kenellekään (ulkopuoliselle siis) aiheudu haittaa, jos joku haluaa olla suhteessa esineen kanssa. Esine tai rakennus ei voi suhteesta loukkaantua, kärsiä tai vahingoittua, esine tai rakennus ei myöskään ole alaikäinen tai muuta.
Minä pidän paljon, erittäin paljon pahempana ominaisuuten seksuaalisen kiinnostuksen tuntemista esim. ruumiita, eläimiä tai lapsia kohtaan, näissä tapauksissa vahingoittaa joko itseään, toista tai vähintäänkin loukkaa moraalia.
Mutta, voiko suhde esineeseen olla tuomittava? siinä tapauksessa ehkä, että aikoo tehdä jotain seksuaalista tämän kiinnostuksen kohteensa kanssa/päällä/alla/sisällä jos tämä kohde on julkisella paikalla/julkinen paikka. Mutta, jos ihminen kerran on rakastunut esineeseen, ja pitää intiimit asiat omana tietonaan tai tekee ne sellaiseen aikaan ja sellaisessa paikassa, ettei se muita ihmisiä häiritse, niin voiko tähän olla kenelläkään mitään valittamista?

Tosin, en tiedä, taidan olla väärä ihminen jos minulta näistä kysytään, koska itse suhtaudun kuitenkin todella avoimesti kaikkeen seksuaalisuuteen, oli sitten kyse homoista, lesboista, bi-seksuaaleista, transuista, fetisseistä yleensä tai mitä muuta tahansa.
Minusta esim. on todellakin kummallista, että homous on suomessa poistettu sairauksien luettelosta jo 80-luvulla, mutta esim. SM-leikit, tai BDSM yleensä, sekä kaikki muutkin fetissit, ovat vielä tänäkin päivänä suomessa sairauksien listalla. Suomessa jokainen henkilö, jolla on jokin fetissi, on luokiteltu psyykkisesti sairaaksi, joka on minusta aika kummallista, elämmehän sentään jo 2000 lukua.. vai elämmekö?

Näistä pohdinnoista pääsemmekin sitten miettimään sitä miten ihmiset suhtautuvat homouteen tai lesbouteen.. tai miksi ihmiset tuntuvt suorastaan pelkäävän transuja.. tai miksi sanaa fetissi käytetään usein aivan väärässä yhteydessä ja väärin, tai usein se ainakin käsitetään väärin..
Mutta,nämä taitavat olla sitten jo toisen kirjoituksen aihe.